Tässä sitä nyt synnytetään tekstiä. Eikä siinä mitään. Enemmän tämä on yrittämistä. Näin keskittymisongelmaisena on erittäin haastavaa koittaa keskittyä näinkin yksinkertaiseen asiaan, kirjoittamiseen. Noin kahdenkymmenen sentin etäisyydellä on neljävuotias poika, joka keskeyttää alati tämän toimenpiteen harjoittamisen. Kolmannen kirjaimen kohdalla kuuluu: "Kato äiti!". Turhautuminen on ihan fyysistä sillä se on jatkuvaa. Se tuntuu. Ja koska se tunne on niin epämiellyttävä, on keksittävä vaihtoehto.
Lempeänä äitinä tietenkin keskeytän kirjoittamisen ja katson. Pyydän hetken omaa aikaa, mutta eihän se ole mahdollista. Äidillä ei ole sellaista, omaa aikaa! Äidin aika on yhtäkuin koko perheen voimavara. Äidin ajalla keskitytään kaikkien muiden perheenjäsenten tarpeiden tyydyttämiseen. Aikamoinen vastuualue, eikö? Äiti voi sitten hulinan pysähdyttyä vetää peiton korvilleen ja laittaa kellon soimaan eli ilmoittamaan alkavasta uudesta hulinasta. Kuulostanee siltä että olisin tyytymätön tilanteeseen. Ehei! Käsitän eläväni ruuhkavuosiani, ja katselen ympärillä tapahtuvaa kehittymistä sarkastisen huvittuneena. Toki nauttisin suunnattomasti seesteisemmästä ajanjaksosta ja yksinäisyydestäkin jopa. Mutta kun lapset menevät nukkumaan, on minulla jo ikävä heitä. Tällaista elämäntilannetta on vaikea pukea sanoiksi, mutta se on pahalla tavalla hyvää ja hyvällä tavalla pahaa.
Kun kirjoittaminen täytyy keskeyttää ja on jo iltakin, annan nelivuotiaalle tärkeän tahtävän; poikani saa nukuttaa kaksivuotiaan. Toivoa sopii, että molemmat nukahtavat. Nerokasta, vai mitä! Kaikki ovat tyytyväisiä. Itse saan hetken aikaa kirjoitella, poikani saa mieluisan tehtävän, ja tyttäreni saa mennä nukkumaan.
Luovuus on monessa asiassa hyve, erityisesti vanhemmuudessa.
Tällaisia kirjaimia sain tällä kertaa peräkkäin ja toivottavasti aikani tulisi riittämään useampaankin postaukseen. Illanjatkoja ihmisille!
