Vanhemmuus toikin pelkoa

Mikään ei voita sitä tunnetta kun pieni avuton nyytti tuhisee rinnalla, ja tuoksuu käsittämättömän ihanalta. Se on tunne johon jää helposti koukkuun. Siinä kun ei pysty sitä suloisuutta sanoiksi pukea, osaa vain kyynelehtiä silkasta rakkaudesta. Vielä siinä vaiheessa kun lapsi on täydellisen riippuvainen vanhemmista, on kaikki autuasta. Tulee kuitenkin se aika ja se päivä kun lapsi tulee olemaan tekemisissä muidenkin ihmisten kanssa. Ennemmin tai myöhemmin. Se aika tuo tullessaan paitsi vapautta, myös pelkoa. Tällä kertaa vanhempi on se avuton. Miten ihmeessä voin suojella lastani pahuudelta?

Nykyään maailma on läpeensä paha, ainakin näin ylisuojelevaisen äidin näkökulmasta. Ihmiset tappavat sattumanvaraisesti toisiaan. Pedofiilit asuvat naapureissamme. Virkamiehet tekevät mitä huvittaa ja rikollisten tuomiot ovat mitättömiä. Ihmiseen ei voi enää luottaa. Ihmiset eivät piittaa. Miten minun pitäisi valmistella lastani kohtaamaan tällaista maailmaa? Vastaus on, ettei mitenkään. Toisaalta en voi lasteni nähden pelätä, sillä minun pitää olla se turvallisuudentunne heille. Toisaalta taasen lasten pitäisi omata itsesuojeluvaistot ja erinomainen arviointikyky.

Kokeneemmat äidit kertovat, ettei se pelko katoa silloinkaan kun lapset ovat jo aikuisia. Silloin sitä lisäksi pelkää heidän mahdollisesti tekemiä virheitä elämässä. Kyllä mä nyt ymmärrän mitä tarkoittaa se vanha sanonta:"Oppia ikä kaikki".

Pelkotiloista huolimatta ja niiden lisäksi en kadu hetkeäkään omia palleroitani. Saan olla kiitollinen siitä että omat lapseni ovat kauniita ja terveitä, ja he elävät normaalissa perheessä. En uskalla edes ajatella mitä se pelko sitten on, jos lapsi on esimerkiksi vaikeasti sairas tai on joutunut onnettomuuteen. Pelko se vaan taitaa kuulua tähän samaan pakettiin!