Vanhemmuus toikin pelkoa

Mikään ei voita sitä tunnetta kun pieni avuton nyytti tuhisee rinnalla, ja tuoksuu käsittämättömän ihanalta. Se on tunne johon jää helposti koukkuun. Siinä kun ei pysty sitä suloisuutta sanoiksi pukea, osaa vain kyynelehtiä silkasta rakkaudesta. Vielä siinä vaiheessa kun lapsi on täydellisen riippuvainen vanhemmista, on kaikki autuasta. Tulee kuitenkin se aika ja se päivä kun lapsi tulee olemaan tekemisissä muidenkin ihmisten kanssa. Ennemmin tai myöhemmin. Se aika tuo tullessaan paitsi vapautta, myös pelkoa. Tällä kertaa vanhempi on se avuton. Miten ihmeessä voin suojella lastani pahuudelta?

Nykyään maailma on läpeensä paha, ainakin näin ylisuojelevaisen äidin näkökulmasta. Ihmiset tappavat sattumanvaraisesti toisiaan. Pedofiilit asuvat naapureissamme. Virkamiehet tekevät mitä huvittaa ja rikollisten tuomiot ovat mitättömiä. Ihmiseen ei voi enää luottaa. Ihmiset eivät piittaa. Miten minun pitäisi valmistella lastani kohtaamaan tällaista maailmaa? Vastaus on, ettei mitenkään. Toisaalta en voi lasteni nähden pelätä, sillä minun pitää olla se turvallisuudentunne heille. Toisaalta taasen lasten pitäisi omata itsesuojeluvaistot ja erinomainen arviointikyky.

Kokeneemmat äidit kertovat, ettei se pelko katoa silloinkaan kun lapset ovat jo aikuisia. Silloin sitä lisäksi pelkää heidän mahdollisesti tekemiä virheitä elämässä. Kyllä mä nyt ymmärrän mitä tarkoittaa se vanha sanonta:"Oppia ikä kaikki".

Pelkotiloista huolimatta ja niiden lisäksi en kadu hetkeäkään omia palleroitani. Saan olla kiitollinen siitä että omat lapseni ovat kauniita ja terveitä, ja he elävät normaalissa perheessä. En uskalla edes ajatella mitä se pelko sitten on, jos lapsi on esimerkiksi vaikeasti sairas tai on joutunut onnettomuuteen. Pelko se vaan taitaa kuulua tähän samaan pakettiin!

Tämä on ensimmäinen

Tässä sitä nyt synnytetään tekstiä. Eikä siinä mitään. Enemmän tämä on yrittämistä. Näin keskittymisongelmaisena on erittäin haastavaa koittaa keskittyä näinkin yksinkertaiseen asiaan, kirjoittamiseen. Noin kahdenkymmenen sentin etäisyydellä on neljävuotias poika, joka keskeyttää alati tämän toimenpiteen harjoittamisen. Kolmannen kirjaimen kohdalla kuuluu: "Kato äiti!". Turhautuminen on ihan fyysistä sillä se on jatkuvaa. Se tuntuu. Ja koska se tunne on niin epämiellyttävä, on keksittävä vaihtoehto.
Lempeänä äitinä tietenkin keskeytän kirjoittamisen ja katson. Pyydän hetken omaa aikaa, mutta eihän se ole mahdollista. Äidillä ei ole sellaista, omaa aikaa! Äidin aika on yhtäkuin koko perheen voimavara. Äidin ajalla keskitytään kaikkien muiden perheenjäsenten tarpeiden tyydyttämiseen. Aikamoinen vastuualue, eikö? Äiti voi sitten hulinan pysähdyttyä vetää peiton korvilleen ja laittaa kellon soimaan eli ilmoittamaan alkavasta uudesta hulinasta.  Kuulostanee siltä että olisin tyytymätön tilanteeseen. Ehei! Käsitän eläväni ruuhkavuosiani, ja katselen ympärillä tapahtuvaa kehittymistä sarkastisen huvittuneena. Toki nauttisin suunnattomasti seesteisemmästä ajanjaksosta ja yksinäisyydestäkin jopa. Mutta kun lapset menevät nukkumaan, on minulla jo ikävä heitä. Tällaista elämäntilannetta on vaikea pukea sanoiksi, mutta se on pahalla tavalla hyvää ja hyvällä tavalla pahaa.
Kun kirjoittaminen täytyy keskeyttää ja on jo iltakin, annan nelivuotiaalle tärkeän tahtävän; poikani saa nukuttaa kaksivuotiaan. Toivoa sopii, että molemmat nukahtavat. Nerokasta, vai mitä! Kaikki ovat tyytyväisiä. Itse saan hetken aikaa kirjoitella, poikani saa mieluisan tehtävän, ja tyttäreni saa mennä nukkumaan.
Luovuus on monessa asiassa hyve, erityisesti vanhemmuudessa.

Tällaisia kirjaimia sain tällä kertaa peräkkäin ja toivottavasti aikani tulisi riittämään useampaankin postaukseen. Illanjatkoja ihmisille!